Minne askeleet vie?

Kirjoitteluni siirtyy tästä päivästä lähtien uuteen osoitteeseen, uuden nimen alle. Käy tutustumassa ja klikkaa itsesi Sydämeni silmukoita -blogin lukijaksi. KlikKlikKlik.

Kuva täältä.

Kaukana kotoa.

Kello nakuttaa jo puoltayötä ja tänään tuodut tavarat lojuu hujanhajan ympäri lattiaa. Siivous jääköön huomiselle, minä en jaksa tänään muuta kuin olla. Ja kohtahan tuota sais kömpiä jo peiton alle. Olo on onneksi jo hieman parempi mitä aikaisemmin tänään, vaikka nenä onkin vielä sen verran tukossa että hengittäminen onnistuu edelleenkin ainoastaan suun kautta. Lämpöä ei kuitenkaan enää ole ja silmätki on pysyny ihan kohtuudella auki vaikka kovasti väsyttääkin.

Tänään siis tuotiin itsemmekin tänne Vaasaan, viikko aikaa totuttautua elämään täällä ennen kuin olisi edessä koulunpenkille palaaminenkin. Jännittää? Onneksi kämppä oli jo viikko sitten saatu asuttavaan kuntoon, ei tarvinnut kuin tuoda kuin vaatteet sun muut nyt Mattilanperältä mukana. Miika meinaskin että ei paljon enempää tavaraa enää Hondaan mahtuis, sisään kun oli ahdettu tietokonevermeet, "tärkeimmät" vaatteet, Remun portti + kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta. Nostettiinpa auton perään telineeseen vielä kaksi pyörääkin.

Heti perille päästyä sattui eteen pieni "vastoinkäyminen", naapuri nimittäin oli vienyt autonsa meidän autopaikalle eikä ketään ollut kotona kun käytiin soittelemassa ovikelloa. Noh, jätin oveen lapun ja myöhemmin naapurintyttö kävi pahoittelemassa että oli jättänyt autonsa siihen kun ei tiennyt paikan olevan varattu ja sanoi siirtäneensä autonsa muualle. Eli nyt on Honda omalla paikallaan.

Huomenna pitäis malttaa jo jättää hiljalleen Remuakin hetkeksi yksinään, totuttaa olemaan yksinäänkin kun sitä on taas tiedossa. Oppinu äitin ja isän tykönä niin mahottoman hyvään hoitoon, että on meijän hurtasta kehkeytyny kunnon lellipenska.<3>