Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen jättänyt blogini heitteille ja mitä kauemmin olen ollut kirjoittamatta, sen vaikeampi on ollut tarttua tuumasta toimeen. Montaa vierailua blogissa ja kavereiden päivitysten seuraamista, mutta sillä hetkellä kun sormien pitäisi alkaa vaeltamaan näppäimistöllä kaikki ajatukset katoavat.

Reilu kolmen viikon mittainen joululomani meni melkein kokonaan kotopuolessa Raahessa, ehdin olla siellä viikon verran ennen kuin Miikakin tuli joululoman viettoon. Etukäteen ajateltuna kolmen viikon mittainen loma tuntui ihanan pitkältä, mutta minne se aika katosi? Tuntui, että niin paljon jäi vielä tekemättä ja että takaisin Vaasaan piti palata ihan liian aikaisin.

Loppiaisen jälkeen alkoi arki ja koulunkäynti. Olin katsellut kolmannen periodimme lukujärjestystä ja ajatellut, että tuleepas meille mukava ja rento jakso, mutta pian koulun alettua todellisuus iski vasten kasvoja ja lujaa. Eikä se ollut ihan sitä mitä olin odottanut. Tehtäviä, tehtäviä ja tehtäviä. Yksilötehtäviä ja ryhmätöitä toistensa perään, detlineja niin ettei perässä meinannut enää pysyä. Kun joku puhui ryhmätyöstä, piti kysyä että mistä työstä on tällä kertaa kyse, kenen kanssa minä sitä teen, mikä on aihe ja milloin pitää olla valmis. Eikä tehtävien aihetuttamaa stressiä ainakaan lieventänyt se, että meillä alkoi myös ruotsin kurssi. Painajainen, minä kun olen aina ollut toivoton kielissä. Ei auttanut kuin väsätä lista kaikista tehtävistä ja palautuspäivämääristä ja lyödä se jääkaapin oveen, asunnon näkyvimmälle paikalle, ettei vain mitään unohtuisi. Ensimmäiset pari viikkoa meni niin, että päivät olin koulussa ja illat istuin koneella tekemässä läksyjä. Nyt onneksi alkaa jo helpottamaan ja tunnelin päässä näkyy valoa, tietokoneen näytöllä vilkkuvat muistutukset tehtävistä ovat vähentyneet.

Kaiken lisäksi siinä vaiheessa, kun edessä oli viideksi päiväksi venynyt viikonloppuvapaa, minä tulin sairaaksi. Perjantaina oli ensimmäinen vapaapäivä, niin tokihan minulla nousi torstai-iltana kuume, joka hipoi jo melkein 39 astetta. Perjantaiaamuna herätessäni huomasin kurkkuni turvonneen oikealta puolelta kuin ilmapallo ja nieleminen ja puhuminen oli tuskallista. Siinä vaiheessa jopa minä, erittäin lääkärikammoinen tapaus, suuntasin päivystykseen ja kävin noutamassa itselleni antibioottikuurin. Pari päivää meni sohvalla maatessa ja lähestulkoon nukkuessa, kuumetta kesti yhteensä kuusi päivää, joten se siitä pitkästä vapaasta. Mutta eikös se niin ole, että ahkera opiskelija/työntekijä sairastaa vapaalla, taaskaan en ollut päivääkään koulusta poissa. Ollako siitä sitten ylpeä?

Vuorokaudessani on kuulemma 12 tuntia enemmän kuin tavallisen ihmisen vuorokaudessa, ehdin kuulemma touhuta kaikkea mahdollista ja teen kouluhommatki muka niin ajoissa jne. jne. Miten musta itestä tuntuu että oon nykyään niin kamalan laiska, en saa ikinä mitään muuta aikaseksi ku löhötä sohvalla ja vuorokaudestaki tuntuu loppuvan tunnit kesken?

Että sellaista elämää täällä. Sekä Miika että Remukin voivat hyvin, ainakin luulisin. (: Harmittaa ihan kamalasti kun nyt on ollut pitkään niin kovia pakkasia ja tuulta, ettei Remun kanssa oo päässyt kunnolla lenkille. Välillä sen huomaa Remun turhautuneena käytöksenä, jolloin se on koko ajan rapaamassa mua ja Miikaa, vaatii huomiota ja on levoton. Välillä kuitenkin huomaa myös sen, että sekin paljon mieluummin makaa sohvalla lämpimässä, sillä ulkona homma menee tärisemiseksi ja tassujen nosteluksi.

Mutta Ansku kiittää ja kuittaa tältä erää, jospa tämän jälkeen saisin taas kirjoiteltua tiiviimmin. Aloittaminen on aina vaikeinta! Valitettavasti nyt ei ole yhtään kuvaa heittää kehiin, sillä oon läppärillä ja kaikki kuvat löytyy pöytäkoneelta. Mutta ehkä ensi kerralla.

Heipä hei!